Pari vuotta sitten sain käsiini KonMari-kirjan. Asuimme tuolloin poikani kanssa kahdestaan pienessä kolmiossa ja meillä oli joka paikka täynnä tavaraa. KonMari-metodin avulla karsin kotoamme paljon tavaraa ja olin siinä käsityksessä, että näin oli meille juuri hyvä. Kuitenkin minusta tuntui aina, että kotityöt lohkaisivat ison osan vapaa-ajastani enkä ehtinyt olla poikani kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Tämä vaivasi minua ja tunsin syyllisyyttä. Olinhan taloutemme ainoa aikuinen eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa jakaa vastuuta.
Kun kevättalvella pääsimme viimein pitkän odotuksen jälkeen muuttamaan uuteen kotiin, totuus tavaramäärästä alkoi valjeta minulle. Isäni ja äitini kanssa täytimme laatikoilla, nyssäköillä ja säkeillä peräkärryllisen toisensa jälkeen. Yhtä kuormaa katsellessani totesin itselleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Tällainen määrä tavaraa! Enhän minä edes tiedä, mitä kaikkea tuossa on.
Kun tavarat viimein oli saatu uuteen kotiin ja sen lattiat täyttyivät laatikoista, joita olimme hiki hatussa aiemmin kantaneet peräkärryyn, minä istahdin alas. Viimein olin valmis miettimään, millaisen elämän minä todella haluan. Tajusin, etten ollut noudattanut aiemmin mainitsemaani KonMari-metodia sillä tavoin, kuin se oli suunniteltu noudatettavaksi. En ollut luonut visiota siitä, millaisen elämän ja kodin oikeastaan halusinkaan. Nyt oli sen aika.
Lähdin pohtimaan asiaa oikeastaan siltä kannalta, että millainen minä oikeastaan olen. Viimeiset vuodet olin painanut täyttä häkää saattaakseni opintoni valmiiksi. En ollut pysähtynyt miettimään, kuka minä olen ja millainen minä olen. Tätä pohtiessani palasin ajassa noin 30 vuoden päähän. Muistin oman huoneen lapsuudestani. Minulla oli aivan valtava määrä kaikenlaisia koriste-esineitä. Niin, juuri niitä posliinisia Tiimarista hankittuja. Pidin niistä. Mutta ongelma tulikin siinä, kun äiti siivouspäivänä patisti pyyhkimään näistä ihanuuksista pölyjä. Voi luoja, että se oli minulle vastenmielistä!
Tämä sama ongelma on seurannut minua aikuisikääni saakka. On ihania esineitä, joista minua ei huvita pitää huolta. Minä en halua käyttää päivää siihen, että pyyhin pölyjä milloin mistäkin kipposesta tai kapposesta. Tästäpä se ajatus sitten lähti.
Minun olisi luotava koti, joka esteettisesti miellyttäisi silmääni, ja jossa viihtyisin, mutta sen pitäisi olla helposti siivottava. Kaiken pitäisi sujua suitsait sukkelaan ilman päivän kestävää siivousoperaatiota. Ja näin tapahtui. Lähdin miettimään, mikä on tarpeeksi, mutta minkä voin ilman hampaiden kiristelyä siivota.
Nyt voidaan sanoa, että minä tiedän tasan tarkkaan, mitä meidän kotonamme on. Ja minä tiedän, missä niiden tavaroiden paikat ovat. Siivoaminen käy suitsait sukkelaan, kun tavarat viedään omille paikoilleen käytön jälkeen eikä meille enää kerry mitään röykkiöitä nurkkiin. Kuvassa on olohuoneemme, joka on juuri niin viihtyisä kuin halusinkin, mutta todella helppo siivota. Minä rakastan sitä! Tällä hetkellä sieltä puuttuu matto, koska vanha oli sinne auttamattomasti liian pieni. Etsin siihen ajan kanssa helppohoitoisen kivan maton.
Entisestä siivousinhoajasta on muutamassa kuukaudessa kehittynyt siivouksesta pitävä henkilö. Ja miksi en pitäisi siivoamisesta? Se on nykyisin helppoa ja palkitsevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti