Minä: Mitä sinä haluaisit nyt sitten lomalla tehdä?
Poika: Kastella kasveja ja leikata ruohoa.
Tämä veti minut hiljaiseksi. En tiennyt, mitä olisin voinut keskusteluun enää sanoa. Minulla on ollut aina käsitys, että kaikkien mielestä kesälomalla pitäisi tapahtua jotain ihmeellistä. Reissata verenmaku suussa pitkin Suomea, käydä vähintään seitsemässä eri huvipuistossa ja ehkäpä tehdä joku ulkomaanmatkakin.
Usein lomien aikaan kiteytyy valtavasti odotusta. Koko vuosi, pitkä talvi, on vain odotettu lomaa ja suunniteltu hienoja aktiviteetteja. Sitten, kun kesäloma viimein tulee, suoritetaan lomailua. Lomasta tuleekin stressinaihe. Riidellään, helpotetaan pettymystä juomalla liikaa. Lieneekö siis mikään ihme, että loman päätyttyä päättyy myös moni parisuhde?
Olen lähes kuukauden pyöritellyt päässäni poikani kanssa käymääni keskustelua. Se kiteyttää minusta todella hyvin sen, mistä elämässä lopulta on kyse. Ei niillä elämyksillä ole merkitystä, ellei niitä jaeta yhdessä rakkaiden kanssa. Mitä merkitystä on huveilla ja hipoilla, jos niiden keskellä ei ehdi huomata elämänsä tärkeimpiä ihmisiä?
Yhden asian olen päättänyt. Minulla ei koskaan saa olla niin kiire, etten ehtisi nauttia elämästä ja yhteisestä ajasta pojan kanssa tässä ja nyt. Loppujen lopuksi valtaosa elämästämme ajasta on arkea. Ilo yhdessä olosta on löydettävä siitä hetkestä, mitä kulloinkin eletään.
Mitä me lopulta vuosien päästä muistamme menneestä? Jäävätkö elämän kohokohdat, huvipuistot ja ulkomaanmatkat, päällimmäisenä mieleen? Toivottavasti eivät ainakaan meidän tapauksessamme. Minä toivon, että poikani muistaa äidin, jolla oli aikaa. Äidin, jonka kanssa tehtiin arjesta juhlaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti