Osallistuin kesäkuun minimalistihaasteeseen. Olin jo karsinut valtavat määrät tavaraa ennen kesäkuuta, koska muuton jälkeen paikkaansa hakevat tavarat ahdistivat, kaipasin avaruutta ja väljiä kaappeja. Minimalistipelin ajatus on yksinkertainen. Kuukauden ensimmäisenä päivänä poistetaan kotoa yksi tavara, toisena päivänä kaksi ja näin jatketaan koko kuukauden ajan. Kesäkuussa oli 30 päivää, joten yhteensä tavaroita tuli hävitettyä 465. Voitteko kuvitella, millainen kasa tarpeetonta tavaraa se oikein onkaan? Jokaisen poistokasa näyttää varmasti täysin eriltä kuin toisen.
Kuun alussa poistoja oli helppo löytää. Poistot kirjasin pikkuiseen muistikirjaan, jonka aion haasteen jälkeenkin säilyttää. Se saa olla muistuttamassa minua siitä, mikä on oikeasti tarpeellista. Kesäkuun aikana tein paljon havaintoja tavaroista, joita oli elämän varrella tullut hankittua. Opin paljon.
Pistin ensimmäisenä päivänä myyntiin aikanaan ostamani kasvikuivurin, joka oli päätynyt tarpeettomaksi yläkaapin täyttäjäksi. Harmitti, että olin moisen tilaa vievän laitteen mennyt ostamaan. En kuljeskele pellon reunalla keräämässä kasveja, joita voisin kuivattaa ja käyttää myöhemmin. En ainakaan nyt, en tässä elämäntilanteessa. Ehkä sitten eläkkeellä, kun minulla on paljon ylimääräistä aikaa. Ehkä minulla on sitten myös varaa ostaa uusi kasvikuivuri, jos koen sen tarpeelliseksi.
Tämän lisäksi opin , etten ole hiuksia laittavaa sorttia. Minun tyylini on pese ja pidä. En siis tarvitse valtavaa korillista hiuskoristeita, pinnejä ja lyhyemmän hiusmallin myötä ponnaritkin ovat jääneet tarpeettomiksi. Pinneistä säästin kaksi, hiuslenkkejä jäi yhteensä viisi. Ne riittävät varmasti moneksi vuodeksi.
Havaitsin, että olen harvinaisen laiska raahaamaan tyhjiä pulloja kauppaan. Niitä oli vuosien varrella kertynyt melkoisen paljon varaston hyllyille. Päätin, että jatkossa meille ei kanneta limsapulloja. Meiltä löytyy Soda stream -laite, jolla limsaa saa tarvittaessa tehtyä. Näin tyhjiä pulloja ei myöskään pääse kertymään nurkkiin.
Pojan pieneksi käyneitä vaatteita poistin nurkista kassitolkulla. Jatkossa minun täytyy miettiä niiden kiertoon saamiseksi jokin systeemi. Minulle ei lisää lapsia ole tulossa, joten mitään vauva-aikaisia tarvikkeita ei meillä tarvitse säilöä.
Eilen oli kesäkuun viimeinen päivä ja summasin koko kuukauden aikana poistetut tavarat yhteen. Yhteensä taloudesta poistui vähintään tavoitteen mukainen määrä tavaraa. Jokaista roskaa en luonnollisestikaan yhdeksi tavaraksi laskenut. Nyt voin taputtaa itseäni olalle ja todeta, että olen muuten melkoisen reipas ihminen. Onnistuin tavoitteessani enkä joutunut poistamaan mitään, mitä ehkä joutuisin myöhemmin katumaan. Kaapeissa on nyt tilaa ja väljyyttä. Tarvittavat tavarat löytyvät helposti.
Oletko sinä osallistunut minimalistihaasteeseen? Millaisia ajatuksia haaste herätti sinussa? Opitko jotain tärkeää itsestäsi?
lauantai 30. kesäkuuta 2018
lauantai 23. kesäkuuta 2018
Kesäloma
Kesäkuun alussa jäimme 4-vuotiaan poikani kanssa kesälomalle. Heti kesäloman alkajaisiksi kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
Minä: Mitä sinä haluaisit nyt sitten lomalla tehdä?
Poika: Kastella kasveja ja leikata ruohoa.
Tämä veti minut hiljaiseksi. En tiennyt, mitä olisin voinut keskusteluun enää sanoa. Minulla on ollut aina käsitys, että kaikkien mielestä kesälomalla pitäisi tapahtua jotain ihmeellistä. Reissata verenmaku suussa pitkin Suomea, käydä vähintään seitsemässä eri huvipuistossa ja ehkäpä tehdä joku ulkomaanmatkakin.
Usein lomien aikaan kiteytyy valtavasti odotusta. Koko vuosi, pitkä talvi, on vain odotettu lomaa ja suunniteltu hienoja aktiviteetteja. Sitten, kun kesäloma viimein tulee, suoritetaan lomailua. Lomasta tuleekin stressinaihe. Riidellään, helpotetaan pettymystä juomalla liikaa. Lieneekö siis mikään ihme, että loman päätyttyä päättyy myös moni parisuhde?
Olen lähes kuukauden pyöritellyt päässäni poikani kanssa käymääni keskustelua. Se kiteyttää minusta todella hyvin sen, mistä elämässä lopulta on kyse. Ei niillä elämyksillä ole merkitystä, ellei niitä jaeta yhdessä rakkaiden kanssa. Mitä merkitystä on huveilla ja hipoilla, jos niiden keskellä ei ehdi huomata elämänsä tärkeimpiä ihmisiä?
Yhden asian olen päättänyt. Minulla ei koskaan saa olla niin kiire, etten ehtisi nauttia elämästä ja yhteisestä ajasta pojan kanssa tässä ja nyt. Loppujen lopuksi valtaosa elämästämme ajasta on arkea. Ilo yhdessä olosta on löydettävä siitä hetkestä, mitä kulloinkin eletään.
Mitä me lopulta vuosien päästä muistamme menneestä? Jäävätkö elämän kohokohdat, huvipuistot ja ulkomaanmatkat, päällimmäisenä mieleen? Toivottavasti eivät ainakaan meidän tapauksessamme. Minä toivon, että poikani muistaa äidin, jolla oli aikaa. Äidin, jonka kanssa tehtiin arjesta juhlaa.
Minä: Mitä sinä haluaisit nyt sitten lomalla tehdä?
Poika: Kastella kasveja ja leikata ruohoa.
Tämä veti minut hiljaiseksi. En tiennyt, mitä olisin voinut keskusteluun enää sanoa. Minulla on ollut aina käsitys, että kaikkien mielestä kesälomalla pitäisi tapahtua jotain ihmeellistä. Reissata verenmaku suussa pitkin Suomea, käydä vähintään seitsemässä eri huvipuistossa ja ehkäpä tehdä joku ulkomaanmatkakin.
Usein lomien aikaan kiteytyy valtavasti odotusta. Koko vuosi, pitkä talvi, on vain odotettu lomaa ja suunniteltu hienoja aktiviteetteja. Sitten, kun kesäloma viimein tulee, suoritetaan lomailua. Lomasta tuleekin stressinaihe. Riidellään, helpotetaan pettymystä juomalla liikaa. Lieneekö siis mikään ihme, että loman päätyttyä päättyy myös moni parisuhde?
Olen lähes kuukauden pyöritellyt päässäni poikani kanssa käymääni keskustelua. Se kiteyttää minusta todella hyvin sen, mistä elämässä lopulta on kyse. Ei niillä elämyksillä ole merkitystä, ellei niitä jaeta yhdessä rakkaiden kanssa. Mitä merkitystä on huveilla ja hipoilla, jos niiden keskellä ei ehdi huomata elämänsä tärkeimpiä ihmisiä?
Yhden asian olen päättänyt. Minulla ei koskaan saa olla niin kiire, etten ehtisi nauttia elämästä ja yhteisestä ajasta pojan kanssa tässä ja nyt. Loppujen lopuksi valtaosa elämästämme ajasta on arkea. Ilo yhdessä olosta on löydettävä siitä hetkestä, mitä kulloinkin eletään.
Mitä me lopulta vuosien päästä muistamme menneestä? Jäävätkö elämän kohokohdat, huvipuistot ja ulkomaanmatkat, päällimmäisenä mieleen? Toivottavasti eivät ainakaan meidän tapauksessamme. Minä toivon, että poikani muistaa äidin, jolla oli aikaa. Äidin, jonka kanssa tehtiin arjesta juhlaa.
perjantai 22. kesäkuuta 2018
Miten minusta tuli leppoistaja?
Tämä on ensimmäinen blogipostaukseni täällä. Tervetuloa mukaan!
Pari vuotta sitten sain käsiini KonMari-kirjan. Asuimme tuolloin poikani kanssa kahdestaan pienessä kolmiossa ja meillä oli joka paikka täynnä tavaraa. KonMari-metodin avulla karsin kotoamme paljon tavaraa ja olin siinä käsityksessä, että näin oli meille juuri hyvä. Kuitenkin minusta tuntui aina, että kotityöt lohkaisivat ison osan vapaa-ajastani enkä ehtinyt olla poikani kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Tämä vaivasi minua ja tunsin syyllisyyttä. Olinhan taloutemme ainoa aikuinen eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa jakaa vastuuta.
Kun kevättalvella pääsimme viimein pitkän odotuksen jälkeen muuttamaan uuteen kotiin, totuus tavaramäärästä alkoi valjeta minulle. Isäni ja äitini kanssa täytimme laatikoilla, nyssäköillä ja säkeillä peräkärryllisen toisensa jälkeen. Yhtä kuormaa katsellessani totesin itselleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Tällainen määrä tavaraa! Enhän minä edes tiedä, mitä kaikkea tuossa on.
Kun tavarat viimein oli saatu uuteen kotiin ja sen lattiat täyttyivät laatikoista, joita olimme hiki hatussa aiemmin kantaneet peräkärryyn, minä istahdin alas. Viimein olin valmis miettimään, millaisen elämän minä todella haluan. Tajusin, etten ollut noudattanut aiemmin mainitsemaani KonMari-metodia sillä tavoin, kuin se oli suunniteltu noudatettavaksi. En ollut luonut visiota siitä, millaisen elämän ja kodin oikeastaan halusinkaan. Nyt oli sen aika.
Lähdin pohtimaan asiaa oikeastaan siltä kannalta, että millainen minä oikeastaan olen. Viimeiset vuodet olin painanut täyttä häkää saattaakseni opintoni valmiiksi. En ollut pysähtynyt miettimään, kuka minä olen ja millainen minä olen. Tätä pohtiessani palasin ajassa noin 30 vuoden päähän. Muistin oman huoneen lapsuudestani. Minulla oli aivan valtava määrä kaikenlaisia koriste-esineitä. Niin, juuri niitä posliinisia Tiimarista hankittuja. Pidin niistä. Mutta ongelma tulikin siinä, kun äiti siivouspäivänä patisti pyyhkimään näistä ihanuuksista pölyjä. Voi luoja, että se oli minulle vastenmielistä!
Tämä sama ongelma on seurannut minua aikuisikääni saakka. On ihania esineitä, joista minua ei huvita pitää huolta. Minä en halua käyttää päivää siihen, että pyyhin pölyjä milloin mistäkin kipposesta tai kapposesta. Tästäpä se ajatus sitten lähti.
Minun olisi luotava koti, joka esteettisesti miellyttäisi silmääni, ja jossa viihtyisin, mutta sen pitäisi olla helposti siivottava. Kaiken pitäisi sujua suitsait sukkelaan ilman päivän kestävää siivousoperaatiota. Ja näin tapahtui. Lähdin miettimään, mikä on tarpeeksi, mutta minkä voin ilman hampaiden kiristelyä siivota.
Nyt voidaan sanoa, että minä tiedän tasan tarkkaan, mitä meidän kotonamme on. Ja minä tiedän, missä niiden tavaroiden paikat ovat. Siivoaminen käy suitsait sukkelaan, kun tavarat viedään omille paikoilleen käytön jälkeen eikä meille enää kerry mitään röykkiöitä nurkkiin. Kuvassa on olohuoneemme, joka on juuri niin viihtyisä kuin halusinkin, mutta todella helppo siivota. Minä rakastan sitä! Tällä hetkellä sieltä puuttuu matto, koska vanha oli sinne auttamattomasti liian pieni. Etsin siihen ajan kanssa helppohoitoisen kivan maton.
Entisestä siivousinhoajasta on muutamassa kuukaudessa kehittynyt siivouksesta pitävä henkilö. Ja miksi en pitäisi siivoamisesta? Se on nykyisin helppoa ja palkitsevaa.
Pari vuotta sitten sain käsiini KonMari-kirjan. Asuimme tuolloin poikani kanssa kahdestaan pienessä kolmiossa ja meillä oli joka paikka täynnä tavaraa. KonMari-metodin avulla karsin kotoamme paljon tavaraa ja olin siinä käsityksessä, että näin oli meille juuri hyvä. Kuitenkin minusta tuntui aina, että kotityöt lohkaisivat ison osan vapaa-ajastani enkä ehtinyt olla poikani kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Tämä vaivasi minua ja tunsin syyllisyyttä. Olinhan taloutemme ainoa aikuinen eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa jakaa vastuuta.
Kun kevättalvella pääsimme viimein pitkän odotuksen jälkeen muuttamaan uuteen kotiin, totuus tavaramäärästä alkoi valjeta minulle. Isäni ja äitini kanssa täytimme laatikoilla, nyssäköillä ja säkeillä peräkärryllisen toisensa jälkeen. Yhtä kuormaa katsellessani totesin itselleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Tällainen määrä tavaraa! Enhän minä edes tiedä, mitä kaikkea tuossa on.
Kun tavarat viimein oli saatu uuteen kotiin ja sen lattiat täyttyivät laatikoista, joita olimme hiki hatussa aiemmin kantaneet peräkärryyn, minä istahdin alas. Viimein olin valmis miettimään, millaisen elämän minä todella haluan. Tajusin, etten ollut noudattanut aiemmin mainitsemaani KonMari-metodia sillä tavoin, kuin se oli suunniteltu noudatettavaksi. En ollut luonut visiota siitä, millaisen elämän ja kodin oikeastaan halusinkaan. Nyt oli sen aika.
Lähdin pohtimaan asiaa oikeastaan siltä kannalta, että millainen minä oikeastaan olen. Viimeiset vuodet olin painanut täyttä häkää saattaakseni opintoni valmiiksi. En ollut pysähtynyt miettimään, kuka minä olen ja millainen minä olen. Tätä pohtiessani palasin ajassa noin 30 vuoden päähän. Muistin oman huoneen lapsuudestani. Minulla oli aivan valtava määrä kaikenlaisia koriste-esineitä. Niin, juuri niitä posliinisia Tiimarista hankittuja. Pidin niistä. Mutta ongelma tulikin siinä, kun äiti siivouspäivänä patisti pyyhkimään näistä ihanuuksista pölyjä. Voi luoja, että se oli minulle vastenmielistä!
Tämä sama ongelma on seurannut minua aikuisikääni saakka. On ihania esineitä, joista minua ei huvita pitää huolta. Minä en halua käyttää päivää siihen, että pyyhin pölyjä milloin mistäkin kipposesta tai kapposesta. Tästäpä se ajatus sitten lähti.
Minun olisi luotava koti, joka esteettisesti miellyttäisi silmääni, ja jossa viihtyisin, mutta sen pitäisi olla helposti siivottava. Kaiken pitäisi sujua suitsait sukkelaan ilman päivän kestävää siivousoperaatiota. Ja näin tapahtui. Lähdin miettimään, mikä on tarpeeksi, mutta minkä voin ilman hampaiden kiristelyä siivota.
Nyt voidaan sanoa, että minä tiedän tasan tarkkaan, mitä meidän kotonamme on. Ja minä tiedän, missä niiden tavaroiden paikat ovat. Siivoaminen käy suitsait sukkelaan, kun tavarat viedään omille paikoilleen käytön jälkeen eikä meille enää kerry mitään röykkiöitä nurkkiin. Kuvassa on olohuoneemme, joka on juuri niin viihtyisä kuin halusinkin, mutta todella helppo siivota. Minä rakastan sitä! Tällä hetkellä sieltä puuttuu matto, koska vanha oli sinne auttamattomasti liian pieni. Etsin siihen ajan kanssa helppohoitoisen kivan maton.
Entisestä siivousinhoajasta on muutamassa kuukaudessa kehittynyt siivouksesta pitävä henkilö. Ja miksi en pitäisi siivoamisesta? Se on nykyisin helppoa ja palkitsevaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)



